Parempi tapa valita korkeakouluopiskelijat

Keväällä 2011 valmistuneista ylioppilaista 83 prosenttia pyrki samana vuonna korkeakouluun, mutta vain 39 prosenttia sai opiskelupaikan. Valtaosa ilman paikkaa jääneistä haki seuraavana vuonna uudestaan – ja moni myös sitä seuraavana. Kolmen pääsykoekierroksen jälkeen vuoden 2011 ylioppilaista 27 prosenttia oli vielä ilman opiskelupaikkaa, ja osa heistä epäilemättä jatkaa yrittämistä yhä edelleen.¹

On helppo ymmärtää, miksi kirjastojen lukusalit täyttyvät keväisin pääsykokeisiin valmistautujista. Korkea-asteen tutkinnon suorittaminen on ylivoimaisesti paras taloudellinen investointi, jonka tyypillinen suomalaisnuori voi tehdä.² Monelle korkeakouluopinnot ovat myös tärkeä kokemus, joka määrittää heidän sosiaalisen viiteryhmänsä ja identiteettinsä. Joillekin jopa itse oppiminen on nautinnollinen kokemus. Kaiken tämän rinnalla muutaman kuukauden pänttäys – vaikka sen joutuisi tekemään useampaankin kertaan – on merkittävälle osalle ikäluokasta hyväksyttävä kustannus.

Korkeakoulujen opiskelijavalinnat ovat kuitenkin hakijoiden henkilökohtaisia ratkaisuja laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Suosittujen opintolinjojen paikkajako on nollasummapeli, jossa yhden sisäänpääsy väistämättä tarkoittaa toisen jäämistä ulos. Näin ollen korkeakoulut suurelta osin päättävät kenestä tulee insinööri, lääkäri, sairaanhoitaja, opettaja tai tuomari – ja kenestä ei. Koko yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että korkeakoulutusta edellyttäviin tehtäviin valitaan sopivimmat ihmiset ja että he ehtivät tehdä pitkän työuran osaamistaan vastaavassa työssä.

Tässä kirjoituksessa esitämme, että pääsääntöisesti ylioppilasarvosanoihin perustuva valintajärjestelmä olisi tehokkaampi ja reilumpi tapa valita opiskelijat kuin nykyjärjestelmä. Tämä arvio perustuu lähtökohtaan, jonka mukaan hyvä valintajärjestelmä tavoittelee neljää asiaa:

1. Hakijoiden ja koulujen toiveet toteutuvat niin hyvin kuin mahdollista
2. Hakijat ovat perhetaustasta, sukupuolesta ja asuinpaikasta riippumatta yhdenvertaisia
3. Hakijoita ei rangaista kohtuuttomasti heidän aikaisemmista virheistään tai huonosta onnestaan
4. Järjestelmä hukkaa mahdollisimman vähän resursseja

Näiden tavoitteiden kannalta korkeakoulujen nykyiset pääsykokeet ovat monella tavalla ongelmallisia. Yhteiskunta hukkaa resursseja pakottamalla hakijat käyttämään aikaansa pääsykokeisiin lukemiseen sen sijaan, että nuoret opiskelisivat ohjatusti, kävisivät ansiotyössä tai nauttisivat vapaa-ajasta. Pääsykokeet myös rajoittavat hakijoiden mahdollisuuksia hakea tosissaan usealle eri linjalle samana vuonna. Siksi moni jää joka vuosi vaille opiskelupaikkaa ja jotkut viettävät vuosikausia pääsykoerumbassa.

Yllä mainitut pääsykokeiden aiheuttamat kustannukset tunnistetaan nähdäksemme jo varsin hyvin. Tämän kirjoituksen viesti on, että pääsykokeisiin liittyy myös sellaisia ongelmia, joihin ei tällä hetkellä kiinnitetä riittävästi huomiota. Ensinnäkin ne voivat vähentää mahdollisuuksien tasa-arvoa. Kaikki eivät voi käyttää kuukausia valmistautuakseen pääsykokeisiin. Erityisen räikeä ongelma yhdenvertaisuuden kannalta on valmennuskurssit. Ne ovat usein kalliita ja tarjonta jakautuu maantieteellisesti epätasaisesti.

Toinen pääsykokeiden ongelma on, että ne voivat heikentää koulujen ja opiskelijoiden yhteensopivuutta. Tämä johtuu siitä, että pääsykokeet pakottavat hakijan tasapainottelemaan todellisten toiveidensa ja sisäänpääsyn todennäköisyyksien välillä. Jos hakija arvioi mahdollisuutensa päästä opiskelemaan unelma-alalleen liian pieniksi, hänen on järkevää hakea vähemmän motivoivaan paikkaan.

Parempi tapa mitata hakijoiden motivaatiota olisi suunnitella järjestelmä, jossa nuorten olisi järkevää yksinkertaisesti kertoa missä he mieluiten opiskelisivat. Kaikki eivät toki pääse missään järjestelmässä ykkösvaihtoehtoonsa, mutta hyvä järjestelmä varmistaisi sen, että jokainen opiskelija pääsee itselleen avoimista vaihtoehdoista mieluisimpaan. Samalla koulut saisivat juuri siihen paikkaan motivoituneimmat opiskelijat.

Suomalainen järjestelmä kansainvälisestä näkökulmasta

Eri maat ovat valinneet hyvin erilaisia tapoja jakaa korkeakoulupaikkoja. Monissa Manner-Euroopan maissa toisen asteen loppututkinto antaa oikeuden aloittaa kolmannen asteen opinnot valtaosalla aloista. Varsinainen karsinta tapahtuu vasta opintojen kuluessa.³ Pohjoismaissa valinnat tehdään jo siirryttäessä toiselta asteelta kolmannelle. Norjassa jako tapahtuu puhtaasti toisen asteen kouluarvosanojen perusteella kun taas Ruotsissa käytetään kouluarvosanojen ja erillisen valintakokeen (högskoleprovet) yhdistelmää.

Kansainvälisessä vertailussa Suomen järjestelmä on monella tapaa erikoinen. Yhtäältä Suomessa on käytössä keskitetysti arvosteltu ja standardisoitu toisen asteen loppukoe, ylioppilaskoe, mikä periaatteessa helpottaa ainakin lukion suorittaneiden pyrkijöiden vertailua. Valtaosa korkeakouluista kuitenkin käyttää alakohtaisia pääsykokeita, ja suuri osa opiskelijoista valitaan pelkästään pääsykokeen perusteella. OECD-maista ei löydy toista Suomen kaltaista esimerkkiä järjestelmästä, jossa ylioppilaskoetta vastaavan kokeen tuottama informaatio suurelta osin sivutetaan opiskelijavalinnoissa.

Suomalainen järjestelmä juontaa juurensa yliopistojen vahvaan autonomiaan. Suomessa on pidetty tärkeänä, että yliopistot ovat ainakin nimellisesti riippumattomia valtiovallasta ja kirkosta. Tämän autonomian turvaamiseksi yliopistoille on annettu poikkeuksellisen suuri vapaus valita opiskelijansa. Ajan myötä tämä periaate on johtanut siihen, että yliopistot käyttävät omia valintakokeitaan tai alojen yhteisiä valintakokeita. Suomessa järjestetään vuosittain kymmeniä pääsykokeita, joiden sisältöä tai ajoitusta ei usein ole edes pyritty koordinoimaan.

Suomalaiset valintakokeet ovat erikoisia myös siten, että ne perustuvat valtaosin lukion opetusohjelmaan kuulumattomaan materiaaliin. Tyypillisesti valintakoe testaa oppiaineen alkeita. Niinpä yliopistoon tai ammattikorkeakouluun pyrkivät opiskelevat Suomessa itsenäisesti – tai maksullisten valmennuskurssien avustamana – täysin uusia asioita jo ennen varsinaisten kolmannen asteen opintojen alkua. Järjestelmä johtaa tilanteeseen, jossa hakijan on valmistauduttava erilliseen valintakokeeseen miltei jokaista linjaa varten, josta hän on kiinnostunut. Asetelma on ainutlaatuinen OECD-maissa, ja todennäköisesti koko maailmassa.

Suomalaisen valintajärjestelmän mahdolliset hyödyt

Valintakoejärjestelmää on pohdittu vuosien saatossa lukuisissa työryhmissä ja siihen on ehdotettu useita muutoksia.⁴ Uudistusehdotuksia yhdistää pyrkimys korvata alakohtaiset pääsykokeet ylioppilaskokeisiin perustuvalla valinnalla. Uudistukset ovat kohdanneet yliopistojen ja opiskelijajärjestöjen voimakasta vastustusta, joka on pääosin perustunut kahteen argumenttiin.

Valintakokeiden puolesta esitetty ensimmäinen peruste on, että ne auttavat korkeakouluja valitsemaan paremmin motivoituneita ja alalle soveltuvia opiskelijoita. Esimerkiksi lausunnot opetusministeriön vuonna 2010 julkaisemasta mietinnöstä puolustivat valintakokeita sillä, että ne mittaavat muitakin kuin akateemisia kykyjä. Tämän ajattelun mukaan valintakokeet valikoivat korkeakouluihin parempia opiskelijoita kuin vaihtoehtoiset käytännöt.

Toinen valintakokeiden puolesta esitetty peruste on, että ne parantavat mahdollisuuksien tasa-arvoa antamalla uuden tilaisuuden toisen asteen koulutuksessa heikommin pärjänneille opiskelijoille. Nämä seikat korostuvat, jos toisen asteen loppukokeen arvosanojen korottaminen on mahdotonta tai rajoitettua.⁵ Toisen asteen koulumenestys korreloi vahvasti sukupuolen ja perhetaustan kanssa. Valintakokeiden on väitetty vähentävän kolmannen asteen koulutuksen riippuvuutta näistä tekijöistä.

Suomalainen järjestelmä on kallis

Valintakokeiden mahdollisia hyötyjä tulee verrata niiden kustannuksiin. Opintojen aloittamisen viivästymisen kustannukset ymmärretään varsin hyvin. Suomalaiset korkeakouluopiskelijat aloittavat opintonsa noin kaksi vuotta myöhemmin kuin keskimäärin OECD-maissa, ja osittain siksi he myös valmistuvat myöhemmin.⁶ Tämä valintajärjestelmän ongelma on yleisesti tunnustettu ja järjestelmän muutosehdotukset ovat yleensä pyrkineet sen korjaamiseen.⁷

Korkeakoulujen valintakokeet aiheuttavat muitakin kustannuksia. Yksi kustannus on valintakokeisiin valmistautumiseen käytetty aika. Se ei kirjaudu yliopistojen tai valtion budjetteihin, mutta on kuitenkin hyvin todellinen. Toinen, vielä huonommin tunnistettu kustannus on, että valintakokeet voivat vaikuttaa täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin mitä niiden puolustajat väittävät.

Valintakokeet voivat heikentää koulujen ja opiskelijoiden yhteensopivuutta

Valintakokeiden seuraus on, että ne rajoittavat opiskelijoiden tosiasiallista mahdollisuutta hakea samana vuonna useaan oppilaitokseen. Usein valintakokeisiin valmistautuminen vaatii kuukausien työn, joten useaan paikkaan vakavissaan hakeminen on vaikeaa tai mahdotonta. Vuosittain vain neljännes kaikista hakijoista osallistuu useampaan kuin yhteen pääsykokeeseen.⁸

Valintakokeisiin valmistautumisen vaatima aika voi johtaa opiskelijoiden ja opiskelupaikkojen yhteensopivuuden heikkenemiseen. Tämä ehkä yllättävältä kuulostava väite perustuu ns. kaksisuuntaisten markkinoiden (two-sided matching markets) toimintaa analysoivaan laajaan tutkimuskirjallisuuteen.⁹ Kouluvalintojen kohdalla se tarkoittaa, että kullakin opiskelijalla on oma käsityksensä itselleen sopivien opiskelupaikkojen paremmuusjärjestyksestä ja kouluilla on oma käsityksensä heille sopivien opiskelijoiden paremmuusjärjestyksestä. Koulut siis kilpailevat oppilaista ja oppilaat kouluista, joten jokaisen hakijan ja koulun täytyy sekä valita että tulla valituksi.

Kaksisuuntaisten markkinoiden teorian keskeinen opetus suomalaiselle valintakoejärjestelmälle on, ettei hakijan välttämättä kannata hakea opiskelupaikkaa, jossa hän mieluiten opiskelisi. Sen sijaan hakijat joutuvat tasapainottelemaan todellisten toiveidensa ja eri opiskelulinjoille pääsemisen todennäköisyyksien välillä. Tämä pakottaa taktikointiin, mikä puolestaan voi johtaa niin korkeakoulujen kuin hakijoidenkin kannalta huonoon lopputulokseen.

Tilannetta voi havainnollistaa ajattelemalla henkilöä, joka ensisijaisesti haluaisi oikeustieteelliseen ja toissijaisesti kauppakorkeakouluun. Tehokkaassa järjestelmässä hakija ilmoittaisi todelliset toiveensa, minkä jälkeen oikeustieteellinen päättäisi haluaako se henkilön oppilaakseen. Jos oikeustieteellinen voisi täyttää paikkansa omien kriteeriensä perusteella paremmilla hakijoilla, arviointivuoro siirtyisi kauppakorkeakoululle, joka vertaisi hakijaa muihin kauppakorkeakoulun hakijoihin.

Nykyjärjestelmä toimii aivan eri tavoin. Sen sijaan, että hakija ilmoittaisi todelliset toiveensa, hänen on valittava minkä koulun pääsykokeisiin hän valmistautuu. Tässä hän joutuu taktikoimaan. Jos hän arvioi mahdollisuutensa kauppakorkeassa riittävän paljon paremmiksi kuin oikeustieteellisessä, hänen on järkevää hakea vain kauppakorkeaan, vaikka hän oikeasti haluaisi oikeustieteelliseen. Hän ei koskaan saa tietää, olisiko päässyt oikeustieteelliseen, jos olisi yrittänyt. Eikä oikeustieteellinen saa koskaan tietää, että olisi halutessaan saanut kyseisen opiskelijan.

Tilannetta pahentaa se, että taktikointi on vaikeaa. Kullekin opiskelulinjalle pääsemisen vaikeus riippuu siitä, ketkä muut sinne hakevat. Ja nämä muut miettivät yhtä aikaa omia mahdollisuuksiaan, jotka taas riippuvat siitä mitä toiset päättävät tehdä. Tämän vuoksi hakijoiden on usein vaikea arvioida mahdollisuuksiaan vaihtoehtoisissa kohteissa. Kun tämän päälle lisätään vielä erot hakijoiden itseluottamuksessa, riskinotossa ja mahdollisuuksissa valmistautua pääsykokeisiin, seuraa sotku, josta syntyvä opiskelijoiden jakautuminen opiskelupaikkoihin voi olla huono sekä opiskelijoiden että koulujen näkökulmasta.

Kaksisuuntaisia markkinoita analysoivassa tutkimuksessa on löydetty valintamekanismeja, jotka ratkaisevat nämä ongelmat. Näitä mekanismeja on otettu menestyksekkäästi käyttöön monissa paikoissa. Todellisen motivaation paljastaville mekanismeille yhteistä on, että itselleen mieluisimpaan paikkaan hakeminen ei vähennä hakijan mahdollisuuksia päästä muihin paikkoihin.

Nykyjärjestelmä suosii varakkaita kaupunkilaisia

Toinen usein toistettu peruste pääsykokeiden tarpeellisuudelle on, että ne antavat ylioppilaskirjoituksissa heikommin pärjänneille uuden mahdollisuuden. Kuulostaa reilulta. Ihmisille annetaan toinen – ja useampikin – mahdollisuus, joten kaikilla on teini-iän hairahduksista riippumatta yhtäläiset mahdollisuudet päästä korkeakouluun. Uuden mahdollisuuden on katsottu olevan erityisen tärkeä pojille, sillä keskimäärin pojat pärjäävät ylioppilaskokeissa tyttöjä huonommin.

On kuitenkin kaikkea muuta kuin selvää, että valintakokeet parantaisivat mahdollisuuksien tasa-arvoa. Syy on, että opiskelijoiden valinta suosituille linjoille on kilpailu, jossa jokainen sisäänpääsy tarkoittaa, että joku jää ulos. Verrattuna ylioppilasarvosanoihin perustuvaan valintamekanismiin, nykyjärjestelmässä häviäjiä ovat nuoret, jotka menestyivät hyvin ylioppilaskirjoituksissa, mutta huonosti pääsykokeissa.

Asian voi ilmaista kärkkäämminkin. Valintakokeet suosivat nuoria, jotka laiskottelevat läpi lukion ja pänttäävät myöhemmin pääsykokeisiin. Osalla nuorista on tukenaan kallis valmennuskurssi. Todennäköisesti he tiputtavat suosituimmilta linjoilta nuoria, jotka ovat hoitaneet toisen asteen opintonsa hyvin, mutta joiden vanhemmat eivät pysty tai halua elättää heitä pääsykokeisiin valmistautumisen aikana tai maksaa heidän valmennuskurssejaan. Syrjäisemmillä paikkakunnilla valmennuskursseja ei ole edes tarjolla.

Kuinka merkittävästä asiasta on kyse?

Olemme esitelleet valintakokeiden mahdollisia piirteitä ja vaikutuksia, joiden toivoisimme tulevan paremmin huomioiduksi koulutuspoliittisessa keskustelussa. Olisi kuitenkin tärkeää tietää myös, kuinka merkittäviä teoreettiset mahdollisuudet ovat käytännössä.

Aihepiirin empiiristä tutkimusta on tehty vähän. Taktikoinnin merkitystä on vaikea tutkia, sillä tietoa hakijoiden todellisista toiveista ei ole olemassa. Relevantteja empiirisiä tuloksia on kuitenkin jonkin verran käytettävissä. Tulokset viittaavat siihen, että valintakokeet eivät ennusta opinnoissa menestymistä ratkaisevasti paremmin kuin ylioppilaskokeet.¹⁰ Lisäksi varakkaammista perheistä tulevat kaupunkilaishakijat ovat valmennuskursseilla yliedustettuina.¹¹ Toisaalta sukupolvien välinen koulutusliikkuvuus Suomessa ei poikkea pelkästään koulumenestykseen perustuvista, vertailukelpoisista maista, kuten Norjasta.¹² Lisäksi, pääsykokeista huolimatta, naisten yliedustus kolmannen asteen opinnoissa on Suomessa OECD-maiden kärkiluokkaa.

Hyvän valintajärjestelmän ominaisuudet

Millainen sitten olisi hyvä opiskelijavalintajärjestelmä? Ensinnäkin hakijoiden olisi turvallista paljastaa todelliset toiveensa. Nykyjärjestelmässä vaativalle linjalle hakeva ottaa riskin, ettei hän sinä vuonna saa opiskelupaikkaa. Tämä pakottaa valitsemaan vain niiden hakukohteiden välillä, joihin hakija arvelee voivansa tulla valituksi. Uravalinta itsessään on niin vaikeaa, että on kohtuutonta pakottaa nuoret vielä taktikoimaan. Tehokas ja reilu järjestelmä ei jätä tilaa taktikoinnille, jolloin hakijat voivat keskittyä miettimään, mitä he todella haluavat opiskella.

Hyvässä järjestelmässä hakijoiden ja koulujen kannattaa paljastaa todelliset toiveensa. Taktikoimalla ei saa voittaa mitään. Tämä on mahdollista vain, jos haku toivelistalla korkeammalla olevaan kohteeseen ei vähennä mahdollisuuksia päästä listalla alempana oleville koulutuslinjoille. Tämän takia järjestelmässä ei voi olla suuria aikakustannuksia vaativia pääsykokeita. Samoin hakijoille ei voi antaa lisäpisteitä siitä, että he ovat listanneet jonkin linjan ykkösvaihtoehdoksi tai rajoittaa hakukohteiden lukumäärää. Sen sijaan järjestelmään olisi mahdollista sisällyttää ylioppilaskirjoituksia täydentäviä kokeita tai haastatteluita, jotka olisivat hakijoille siinä mielessä halpoja, että niihin olisi mahdotonta valmistautua.

Järjestelmän on myös oltava tehokas. Nykyjärjestelmässä opiskelijat viettävät, todennäköisesti tahtomattaan, usein ”välivuosia”. Joidenkin linjojen kohdalla välivuoden voi joutua pitämään jopa siksi, että pääsykokeissa opiskelu vaatii niin paljon aikaa. Toimivassa järjestelemässä nuoret aloittaisivat opintonsa aikaisemmin ja siirtyisivät työmarkkinoille nopeammin.

Lisäksi järjestelmän on oltava reilu. Se ei saa suosia tietyistä perhetaustoista tai tietyiltä paikkakunnilta tulevia hakijoita. Hyvä valintajärjestelmä ei myöskään kohtuuttomasti rankaise aikaisemmista virheistä tai epäonnesta. Opiskelijavalinnat joudutaan tekemään jonkinlaisten koe- tai haastattelutulosten perusteella, ja kokeisiin ja haastatteluihin liittyy väistämättä paljon epävarmuutta. On tärkeää, että hakijoita ei suljeta heille sopivan koulutuksen ulkopuolelle siksi, että he sattuivat olemaan ylioppilaskirjoituksissa flunssassa tai että heidän murrosikänsä oli tavanomaista vaikeampi. Lisäksi on tärkeää antaa kohtuullinen mahdollisuus vaihtaa opiskelupaikkaa, jos opiskelija huomaa hakeutuneensa itselleen sopimattomalle alalle.

Ylioppilaskirjoituksiin perustuva järjestelmä

Yksinkertainen tapa parantaa korkeakouluopiskelijoiden valintatapaa olisi korvata pääsykokeet pääsääntöisesti ylioppilaskirjoitusten arvosanoihin perustuvalla järjestelmällä. Järjestelmän yksityiskohtia tulisi pohtia tarkemmin kuin mitä tässä on mahdollista, mutta keskustelun avaamiseksi esitämme konkreettisen ehdotuksen.

Ehdottamassamme järjestelmässä hakijat listaavat opintolinjat henkilökohtaiseen toivejärjestykseensä. Korkeakoulut määrittelevät linjakohtaiset kriteerit, miten hakijat ylioppilasarvosanojen perusteella asetetaan paremmuusjärjestykseen. Kouluilla on täysi autonomia päättää, mitä ylioppilaskirjoitusten aineita ne arvostavat ja kuinka paljon. Nämä arvostukset syötetään keskitettyyn hakurekisteriin, ja opiskelijat jaetaan opintopaikkoihin ns. deferred acceptance -algoritmilla.¹³

Tällaisessa järjestelmässä hakijoiden kannattaa paljastaa todelliset toiveensa ja kukin hakija saa mahdollisimman mieluisan paikan – niiden vaihtoehtojen joukosta, joihin hänen on mahdollista päästä kun muiden hakijoiden toiveet ja koulujen kriteerit on otettu huomioon.

Ylioppilaskirjoituksiin perustuvaan järjestelmään liittyy toki haasteita. Osa koulutuslinjoista vaatii erilaisia taitoja kuin ylioppilaskirjoitukset mittaavat. Vaikkapa Sibelius-Akatemian opiskelijavalinnat on epäilemättä jatkossakin tehtävä pääsykokeilla. Tyypillisesti pääsykokeet kuitenkin kertovat lähinnä hakijan kyvystä omaksua tietoa lukemalla kirjoja. Tällaiset pääsykokeet ovat tarpeettomia, sillä ylioppilaskirjoitukset mittaavat pitkälti samaa asiaa.

Tärkein ongelma ylioppilaskirjoituksiin perustuvassa järjestelmässä olisi taktikoinnin siirtyminen osittain lukioihin ja ylioppilaskokeiden ainevalintoihin. Nuorten lukiossa tekemät valinnat voisivat rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan enemmän kuin nykyjärjestelmässä, mikä puolestaan voisi heikentää sekä mahdollisuuksien tasa-arvoa että järjestelmän tehokkuutta. Siksi olisi tärkeää antaa riittävästi mahdollisuuksia korjata lukioaikana tehtyjä valintoja, jotka myöhemmin osoittautuvat virheiksi.

Kaikkein suoraviivaisin tapa luoda joustavuutta opiskelijavalintaan olisi lisätä mahdollisuuksia korottaa ylioppilasarvosanoja. Vaarana on, että loputon pääsykokeisiin lukeminen vaihtuisi loputtomaan ylioppilasarvosanojen korottamiseen. Nykytilanteeseen verrattuna tämä olisi kuitenkin edistystä, sillä ylioppilasarvosanat olisivat pääsykokeita merkittävästi enemmän ”yhteistä valuuttaa”. Yhtä arvosanaa korottamalla hakijalle voisi avautua monia mahdollisia opiskelupaikkoja sen sijaan, että hän valmistautuisi vain tiettyyn opiskelupaikkaan tai -alaan sidottuun pääsykokeeseen. Korotusmahdollisuuksia ei olisi välttämätöntä antaa loputtomasti. Lisäksi valmennuskurssien merkitys vähenisi, sillä ne joutuisivat suoraan kilpailemaan lukioiden kanssa.

Uusia mahdollisuuksia voitaisiin tarjota myös kehittämällä korkeakouluja suuntaan, jossa opiskelijat maisteriopintojen alkaessa vaihtaisivat pääainetta ja koulua nykyistä useammin. Siten ensimmäisen korkeakoulupaikan merkitys vähenisi, ja sekä opiskelijoilla että kouluilla olisi mahdollisuus tehdä valintoja harkitummin ja nykyistä paremmin informoituna.

Yksikään valintajärjestelmä tuskin on täydellinen. Samalla on kuitenkin tärkeä muistaa, että täydellinen on hyvän pahin vihollinen. Nykytilanteeseen verrattuna pääsykokeista luopuminen hyvin todennäköisesti tekisi korkeakoulujärjestelmästämme tehokkaamman ja reilumman.

Kiitokset

Kiitämme Mikko Mustosta, Matti Pohjolaa, Marko Terviötä, Otto Toivasta, Roope Uusitaloa, Hanna Virtasta ja Juuso Välimäkeä hyödyllisistä kommenteista ja keskusteluista.