Miksi pääsykokeista olisi aika luopua?
22.8.2017 Blogi Matti Sarvimäki
Pääsykokeiden hyödyt ovat pienempiä ja haitat suurempia kuin julkisen keskustelun perusteella voisi päätellä. Keskustelun ongelma on, ettei nykyjärjestelmän häviäjillä ole siinä ääntä, kirjoittaa Matti Sarvimäki.
Kuva: Roman Vukolov / Shutterstock.com
Keskustelu korkeakoulujen pääsykokeiden hyödyistä ja haitoista käy taas kuumana. Sytykkeenä on toiminut opetus- ja kulttuuriministeriön yhdessä korkeakoulujen kanssa tekemä linjaus siirtyä opiskelijavalinnoissa pääosin todistusvalintaan vuoteen 2020 mennessä. Uudistuksen taustalla olevia työryhmäraportteja löytyy täältä ja täältä, ja aihetta käsittelevä VATT:n keskustelunavaus täältä.
Aloite on herättänyt voimakasta vastustusta.
Jos nykyjärjestelmän hyödyt tosiaan olisivat niin suuret ja haitat pienet kuin viimeaikaista keskustelua seuraamalla voisi kuvitella, kannattaisi se varmaankin säilyttää. Lukuisissa puheenvuoroissa pääsykokeet näyttäytyvät tärkeänä osana suomalaista koulutusjärjestelmää, jotka valikoivat osaavat ja motivoituneet opiskelijat kullekin alalle, vahvistavat tasa-arvoa, huolehtivat lukion yleissivistävyydestä, helpottavat lukiolaisten stressiä, avaavat väylän ammattikouluista yliopistoihin ja auttavat nuoria löytämään itselleen sopivan alan. Niiden haitat sen sijaan näyttävät rajoittuvan järjestelmän kalleuteen, pääsykokeisiin lukemisen raskauteen ja valmennuskurssibisneksen ylläpitoon.
Valitettavasti pääsykokeiden hyödyt ovat kuitenkin yllä esitettyä huomattavasti pienempiä ja haitat suurempia. Tässä kirjoituksessa yritän avata paria näkökulmaa, jotka nähdäkseni ansaitsisivat enemmän huomiota.
Pääsykokeet rajoittavat mahdollisuuksia hakea samanaikaisesti usealle alalle
Tärkein pääsykokeiden ongelma on, että ne rajoittavat mahdollisuuksia hakea samanaikaisesti usealle alalle. Hakemuksia voi toki lähettää useita, mutta jos kilpailtuun kouluun aikoo päästä, kaikki energia kannattaa keskittää yhteen kohteeseen. Jos kisassa sitten jää puolen pisteen päähän läpimenosta, hakija jää usein kokonaan ilman opiskelupaikkaa. Joka vuosi tuhannet lahjakkaat nuoret kokevat tämän kohtalon ja joutuvat yrittämään seuraavana vuonna uudestaan – ja moni jää silläkin kerralla rannalle. Seurauksena on opintojen aloittamisen viivästyminen ja työurien lyheneminen.
Toki välivuosissakin voi olla puolensa, mutta olettavasti nuoret hyötyisivät niistä enemmän jos ne olisivat vapaaehtoista.
Pääsykokeet eivät myöskään ole hyvä tapa mitata hakijoiden motivaatiota. On tietysti totta, että niihin valmistautuminen on raskasta, joten kukaan tuskin hakee vakavissaan alalle, jonne ei lainkaan halua. Ongelma on kuitenkin siinä, että pääsykokeet pakottavat hakijat tasapainoilemaan todellisten toiveidensa ja sisäänpääsyn todennäköisyyden välillä. Tämän takia moni ei välttämättä uskalla hakea unelma-alalleen, jos vaihtoehtona on jotenkuten kelvollinen kohde, jonne on helpompi päästä sisään. (Yritys havainnollistaa tilannetta löytyy täältä.)
Toisaalta nykyjärjestelmässäkin opintojen keskeyttäminen ja alanvaihto on varsin yleistä.
Miten koulut sitten voisivat saada itselleen motivoituneita opiskelijoita? OKM:n työryhmän loppuraportissa (luku 4.3) esitimme, että paras tapa mitata motivaatiota on yksinkertaisesti katsoa mihin hakija hyvin suunnitellussa valintajärjestelmässä hakee. Tämä siksi, että vaikkapa lääkäriksi haluava nuori tuskin lähtee opiskelemaan kemiaa, jos hänellä on mahdollisuus opiskella lääketiedettä.
Yhteen paikkaan hakemisen ei pitäisi vähentää mahdollisuuksia tulla valituksi muualle
Hyvin suunnitellun järjestelmän keskeinen piirre on, että yhteen paikkaan hakeminen ei vähennä mahdollisuuksia tulla valituksi muualle. Puhtaasti todistusvalintoihin perustuva järjestelmä on helppo toteuttaa niin, että tämä ehto täyttyy. Samoin haastattelut ja soveltuvuuskokeet ovat mahdollisia, kunhan niihin osallistuminen ei vaadi paljoa aikaa. Hiemankin valmistautumista vaativat pääsykokeet sen sijaan vääjäämättä tarkoittavat, että hakija joutuu miettimään uskaltaako hakea itseään eniten kiinnostavalle alalle vai joutuuko hän tyytymään turvallisempaan, mutta tylsempään vaihtoehtoon.
(Sivuhuomautuksena: pyrkimys vähentää pääsykokeiden kuormittavuutta lyhentämällä koemateriaalia tai julkaisemalla se myöhemmin keväällä ei muuta tilannetta, sillä hakijoiden on tällöinkin järkevää keskittää voimansa vain yhteen kokeeseen.)
Toinen keskeinen pääsykokeiden puolesta esitetty perustelu on, että ne parantaisivat mahdollisuuksien tasa-arvoa. Erityisesti niiden on katsottu olevan tärkeitä pojille, koska naiset pärjäävät ylioppilaskirjoituksissa keskimäärin miehiä paremmin. Näiden erojen taustalla saattaa ainakin osittain olla se, että useampi tyttö on kirjoituksiin mennessä ehtinyt jo kasvaa nuoreksi naiseksi, kun taas keskimäärin hitaammin kehittyvistä pojista moni on tuolloin yhä poika. Tosin sekin on mahdollista, että pojat panostaisivat nykyistä enemmän ylioppilaskirjoituksiin, jos niillä olisi suurempi merkitys heidän tulevaisuudelleen.
Oikeudenmukainen (ja tehokas) järjestelmä perustuu mahdollisimman paljon siihen, miten hyvin hakijat tulisivat pärjäämään, jos he pääsisivät opiskelemaan tiettyä alaa. Hakijoiden potentiaalin mittaaminen on haastavaa ja yksilökohtaiset erot kypsymisessä – samoin kuin lapsuus- ja nuoruusvuosien olosuhteissa – vaikeuttavat sitä entisestään. Tämän takia hyvässä järjestelmässä on oltava riittävästi uusia mahdollisuuksia niille, jotka pystyvät näyttämään kykynsä vasta teini-iän jälkeen.
Pääsykokeiden puolustaminen tasa-arvon nimissä on outoa. Pääsykokeet voivat korostaa perhetausta ja asuinpaikan merkitystä.
Pääsykokeet ovat kuitenkin huono tapa edistää tasa-arvoa. Ne tulevat ensinnäkin yhteiskunnalle kalliiksi. Olisi paljon järkevämpää käyttää nämä resurssit hitaammin kehittyvien tai vaikeissa olosuhteissa kasvavien nuorten auttamiseen jo kauan ennen kuin he hakevat korkeakouluun. Toisaalta ylioppilaskirjoitusten nykyistä vapaampi uusiminen, ja niiden avaaminen muillekin kuin lukion käyneille, olisi nykytilannetta parempi vaihtoehto, sillä korotetut ylioppilasarvosanat avaisivat ovia useille aloille. Vielä hyödyllisempää olisi erottaa kandi- ja maisteriopintojen opiskelijavalinnat selkeästi toisistaan, mikä vähentäisi ensimmäisen korkeakoulupaikan merkitystä.
Hyvin toteutettuina nämä keinot olisivat todennäköisesti myös ammatillisen koulutuksen suorittaneiden kannalta merkittävä parannus nykytilanteeseen.
Nykyjärjestelmän puolustaminen tasa-arvon nimissä on erityisen omituista siksi, että pääsykokeet voivat korostaa perhetaustan ja asuinpaikan merkitystä. Kilpailu suosituista opiskelupaikoista on raakaa peliä, jossa jokainen sisäänpääsy tarkoittaa, että joku jää ulos. Nykyjärjestelmässä voittajia ovat nuoret, jotka pärjäsivät huonosti ylioppilaskirjoituksissa, mutta hyvin pääsykokeissa. Häviäjiä ovat paremmin ylioppilaskirjoituksissa menestyneet, jotka eivät syystä tai toisesta onnistuneet pääsykokeista – tai eivät uskaltaneet yrittää kilpaillulle linjalle hakemista.
Nyt käytävän keskustelun ongelma on, että nykyjärjestelmän häviäjillä ei ole siinä ääntä. Tutkijatkaan eivät oikein pysty heitä edustamaan, sillä meillä ei ole käytettävissä dataa nuorten todellisista toiveista.
Ehkä ei ole kuitenkaan liian uskallettua arvata, että joukkoon mahtuu paljon nuoria, joiden vanhemmat eivät pysty tai halua elättää heitä pääsykokeisiin valmistautumisen aikana tai maksaa heidän valmennuskurssejaan. Arvaisin monen heistä myös asuvan syrjäisemmällä paikkakunnalla, jossa valmennuskursseja ei ole edes tarjolla.
Aidosti tasa-arvoisessa järjestelmässä hakijat lähtisivät kisaan samalta viivalta sukupuolesta, perhetaustausta tai asuinpaikasta riippumatta. Yksikään järjestelmä tuskin toteuttaa tätä ihannetta täydellisesti. Hyvin suunniteltu todistusvalinta – yhdistettynä tehokkaisiin tapoihin tarjota hakijoille mahdollisuuksia korjata aikaisempia virheitään tai epäonneaan – olisi kuitenkin oleellisesti nykytilannetta parempi vaihtoehto.
Matti Sarvimäki
Blogi
Tiedote
Työmarkkinat ja koulutus
ammatillinen koulutus
korkeakoulutus
koulutus
koulutusvalinnat
lukiot
politiikkatoimenpiteet
