Suomalainen työterveyshuolto, menestys- vai kasvutarina?
5.2.2014 Blogi Kalevi Luoma
Työterveyshuollon asemasta terveydenhuoltopalvelujen tuottajana on viime aikoina käyty vilkasta keskustelua. Kriitikoiden mukaan työterveyshuolto rapauttaa perusterveydenhuoltopalveluita Suomessa ja sen on väitetty myös olevan keskeinen syy väestöryhmien väliseen epätasa-arvoon terveyspalvelujen saatavuudessa.
Työterveyshuoltoa on lisäksi moitittu siitä, että se pahentaa terveyskeskusten lääkäripulaa. On väitetty, että työssäkäyvät saavat toimivaa sairaanhoitoa työterveyshuollosta, ja työn ulkopuolella olevien kansalaisten palvelut heikkenevät terveyskeskuksissa. Työterveyshuollon puolestapuhujien mielestä työterveyshuolto on Suomen terveydenhuollon menestystarina, josta voitaisiin ottaa oppia perusterveydenhuoltopalvelujen järjestämisessä yleisimminkin.
Menestystarina tai ei, kasvutarina työterveyshuolto on ainakin ollut. Vuodesta 1995 vuoteen 2011 työterveyshuollon kiinteähintaiset menot kasvoivat 335 miljoonasta eurosta 689 miljoonaan euroon, mikä merkitsee keskimäärin 5,3 prosentin vuotuista kasvua. Vastaavana aikana terveyskeskusten perusterveydenhuollon avohoidon menot kasvoivat keskimäärin vain 1,3 prosenttia vuodessa. Työterveyspalveluista laboratoriotutkimusten määrä on lisääntynyt erityisen voimakkaasti. Kun vuonna 1995 tehtiin 3,2 miljoonaa laboratoriotutkimusta, niin vuonna 2009 niiden määrä oli jo seitsemän miljoonaa. Työterveyshuollon tarjoajat ovat siis yhä yleisemmin päätyneet johtopäätökseen, että kannattaa tutkia.
Kela maksaa työnantajille korvausta työterveyshuollon järjestämisestä aiheutuneista kustannuksista. Korvaus maksetaan Kelan työtulovakuutuksesta, jonka rahoittavat työnantajat ja työntekijät. Ehkäisevästä toiminnasta korvataan 60 prosenttia ja sairaanhoidosta 50 prosenttia. Korvaus on selvästi suurempi kuin mitä Kela korvaa yksityisestä sairaanhoidosta. Tällainen työterveyshuollon kustannusten subventio vähentää työnantajien kannustimia etsiä kustannustehokkaimpia ratkaisuja työterveyspalveluiden järjestämiseen. Työntekijöille palvelut ovat ilmaisia, siksi palvelujen käyttäjien taholta ei kohdistu tarjoajiin paineita tuottaa palvelut mahdollisimman edullisesti. Palvelujen tarjoajat saavat tulonsa palvelujen suoritemäärien perusteella. Jos palveluista perittävät maksut ylittävät palvelujen tuottamisesta aiheutuvat rajakustannukset, palvelujen tarjoajille on taloudellisesti kannattavaa lisätä palvelujen määrää silloinkin, kun näyttö palvelujen vaikuttavuudesta työntekijöiden terveyteen ja työkykyyn on heikko. Toisin sanoen työterveyshuollon rahoitus- ja korvausjärjestelmä on nykyisellään sellainen, että sen voi arvioida ainakin osittain johtavan tarjoajien luomaan kysyntään ja allokatiiviseen tehottomuuteen palvelujen kohdentamisessa.
Voidaan siis perustellusti kysyä, luoko nykyinen korvausjärjestelmä työterveyspalvelujen tarjoajille sopivat kannusteet kustannusvaikuttavaan palvelujen tarjoamiseen. Pitäisikö työterveyspalvelujen tuottajien korvausperusteita muuttaa niin, että palvelujen tuottajien tulot ainakin osittain määräytyvät sen mukaan, kuinka tuotetuilla palveluilla vaikutetaan työntekijöiden terveyteen, työkykyyn ja sairauspoissaoloihin? Näin voitaisiin luoda kannusteita kohdentaa työterveyshuollon palvelut ja toimenpiteet niin, että ne nykyistä tehokkaammin edistäisivät työterveyshuollon keskeisiä tavoitteita.
Esimerkiksi terveystarkastuksia voitaisiin suunnata selvemmin niille työntekijöille, jotka palveluista eniten hyötyvät ja tarvitsevat työkyvyn tukemista. Voidaan kyseenalaistaa, onko nykyinen käytäntö, jossa terveystarkastuksia tehdään säännöllisesti kaikille työntekijöille järkevää resurssienkäyttöä. Näyttö siitä, että aikuisväestön suuntaamattomilla terveystarkastuksilla edistetään merkittävästi työntekijöiden työkykyä ja terveyttä, on kuitenkin varsin heikko. Tällaiset terveystarkastukset eivät esimerkiksi Cochrane-katsauksen mukaan vaikuta sairastavuuteen tai muihinkaan tutkittuihin tulosmuuttujiin.
Myös kotimaisen tutkimuksen mukaan avain poissaolojen vähenemiseen ja kustannussäästöihin on työterveyshuollon toimien kohdentaminen riskiryhmille. Työntekijät, joilla on korkea riski jäädä pitkälle sairauslomalle tai työkyvyttömyyseläkkeelle, voidaan löytää yksinkertaisella terveyskyselyllä, jossa vastaajat arvioivat itse omaa terveydentilaansa.
Työterveyspalvelujen laajuus ja kustannukset työterveyshuollon piirissä olevaa kohti vaihtelevat voimakkaasti niin alueittain, työpaikan koon kuin työntekijöiden keskimääräisen koulutustason mukaan. Kustannukset ovat selvästi korkeampia suurilla työpaikoilla ja suurissa kaupungeissa sekä työpaikoilla, joissa työntekijöiden koulutustaso on korkea. Tämäkin havainto viittaa siihen, että työterveyspalvelujen käyttö selittyy suureksi osaksi aivan muilla tekijöillä kuin palvelujen tarpeella.
Työterveyshuollon maksu- ja korvausjärjestelmää voitaisiin uudistaa esimerkiksi niin, että puhtaasti suoriteperusteisten maksujen sijaan käytettäisiin järjestelmää, jossa työterveyshuollon tarjoajat saisivat tulonsa osaksi kapitaatioperiaatteen elityöterveyshuollon piirissä olevien työntekijöiden määrän mukaan. Tämän lisäksi palvelujen tarjoajan tuloja täydennettäisiin toimenpiteistä, tutkimuksista ja muista suoritteista maksettavilla maksuilla, jotka mitoitettaisiin suoritteiden rajakustannusten mukaan. Työnantajien kannustimia etsiä edullisia ja kustannusvaikuttavia vaihtoehtoja voitaisiin edistää poistamalla työterveyshuoltoon sisältyvältä sairaanhoidolta Kela-korvaukset.
Blogi
Julkiset palvelut ja paikallinen julkistalous
Tiedote
julkisten palveluiden tehokkuus
kannustimet
kustannustehokkuus
sosiaali- ja terveyspalvelut
terveydenhuolto
terveystalous
