Palkkaerot ja työllisyysaste Suomessa - mitä paljastaa kansainvälinen vertailu?
12.8.2016 Blogi Markus Jäntti
Viime päivinä on keskusteltu Suomen työllisyysasteesta ja tulo- tai palkkaerojen roolista sen muutoksissa.
Kuva: Aleksei Andreev (cropped)
Helsingin Sanomat otsikoi 10.8, että "[s]uomalaisten pitää hyväksyä palkkaerojen kasvu, jotta työllisyys paranisi". Samassa artikkelissa työllisyysastettamme verrattiin eteläeurooppalaisiin tasoihin. HS jatkoi aiheesta 12.8 artikkelilla, jossa myös minua siteerattiin.
Tarkastellaanpa OECD:n tilastojen valossa näitä kysymyksiä.
Olen kerännyt tulo- ja palkkaeroja sekä työllisyysastetta koskevat tiedot OECD:n tilastopalvelusta (OECD, 2016a,b,c,d). Rajoitan tarkastelun tuloerojen osalta koskemaan Suomen, Ruotsin ja Tanskan ohella Norjaa, Alankomaita ja Saksaa. Työllisyysastetta tarkastellessani sisällytän myös Ranskan, Portugalin, Italian, ja Espanjan (Kreikkaa voisi pitää Etelä-Euroopan maana, mutta sen kokeman, edelleen käynnissä olevan syvän kriisin vuoksi jätän sen tarkastelun ulkopuolelle).
Tarkastellaan aluksi tulo- ja palkkaeroja. Rajaan tarkastelun koskemaan työikäistä väestöä. Tuloeroilla ymmärrän tässä työikäisen väestön markkinatulojen eroja. Kuvassa 1 näkyy markkinatulojen suhteellinen hajonta Gini-indeksillä mitattuna vuoden 2000 jälkeen. Aikasarjojen pituus vaihtelee ja vuonna 2012 tulomääritelmä muuttui (ja ilmeisesti vain Suomessa erot laskettiin molemmilla tavoilla koko ajanjakson ajan). Tuloerot kasvoivat näiden sarjojen valossa Tanskassa ja Ruotsissa, kuten myös Suomessa.
Markkinatulot koostuvat pääasiassa palkka-, yrittäjä- ja pääomatuloista. Markkinatulojen erojen muutokset saattavat johtua yrittäjä- ja pääomatulojen jakaumien muutoksista. Palkkaeroja mitataan tyypillisesti nk. persentiilisuhteilla. Esimerkiksi 90. palkkapersentiili on palkkataso, joka on suurempi kuin 90 prosentilla palkansaajista; P9010 mittaa 90. persentiilin suhdetta 10. persentiiliin.
Kuvaan 2 on piirretty P9010, P9050 ja P5010, tai oikeammin näiden suhteitten luonnollinen logaritmi (koska tällöin P9010 on kahden osatekijän summa eli ln P9010 = ln P9050 + ln P5010). Ruotsin palkkaerot eivät näiden sarjojen valossa näytä kasvaneen kovin merkittävästi; toisaalta Tanskan erot ovat jonkin verran kasvaneet.
Olen vielä kuvaan 3 laskenut kunkin persentiilisuhteen kasvuvauhdin (eli keskimääräinen prosentuaalinen vuosimuutos). Kuten kuvasta näkyy, eivät palkkaerot Ruotsissa ole liikahtaneet mihinkään vuoden 2000 jälkeen. Tanskan muutokset ovat Suomen muutoksia suurempia, mutta Tanskan muutos on ennen kaikkea mediaanin ja 90. persentiilin eron kasvua. Ero 10. persentiilin eli palkkajakauman alapään ja keskipalkan välillä on kasvanut verraten vaatimattomasti.
Jos ajatellaan, että työllisyysaste ja palkkaerot ovat toisiinsa positiivisesti kytköksissä, pitäisi tämän näkyä aineistossa. Olen kuvaan 4 piirtänyt vaaka-akselille palkkaeroja mittavan P9010-tunnusluvun ja pystyakselille työlliset suhteessa työikäiseen väestöön, siis työllisyysasteen. Positiivinen yhteys näkyisi siten, että liike kuviossa on pääasiassa suunnassa lounainen-koillinen.
Saksassa liike onkin tämän kaltaista. Ruotsissa nämä muuttujat eivät liiku juuri mihinkään, kuten eivät Suomessakaan. Tanskassa liike on pikemmin suunnassa luode-kaakko (eli korkeammat palkkaerot ovat yhteydessä laskevaan työllisyysasteeseen). Norja, missä palkkaerot ovat kasvaneet roimasti, työllisyysaste pysyy käytännössä samalla tasolla koko ajanjakson.
Tässä vaiheessa minusta siis ei voi sanoa, että Ruotsin ja Tanskan kasvaneet palkkaerot ovat syy kohentuneeseen työllisyystilanteeseen, koska (a) Ruotsin palkkaerot eivät juuri ole muuttuneet ja (b) Tanskassa työllisyystilanne on heikentynyt palkkaerojen kasvaessa.
Entä se eteläeurooppalainen työllisyysaste? Kuvaan 5 on piirretty työlliset suhteessa työikäiseen väestöön aiemmissa kuvissa olleiden maiden lisäksi useassa eteläisen Euroopan maassa vuoden 2000 jälkeen. Suomen työllisyysaste onkin reippaasti alempi kuin muissa Pohjois-Euroopan maissa, joskin ero on miesten kohdalla selkeämpi. Toisaalta Suomen työllisyysaste on selvästi korkeampi kuin Etelä-Euroopan maissa. Suomalaisten naisten työllisyys varsinkin on näiden maiden naisia korkeampaa.
Ikäryhmittäisessä tarkastelussa (ks. kuva 6) käy ilmi Suomen erottuvan muista Pohjois-Euroopan maista pääasiassa siten, että lastensaanti-ikäisten naisten ja yli 50-vuotiaiden miesten työllisyys on heikkoa. Myös 40-49 -vuotiaiden miesten työllisyys on Suomessa verrokkimaita alempaa, mutta ero vaikuttaa vähemmän dramaattiselta.
Uskon, että palkkaerojen roolin sijaan (tai ainakin lisäksi) olisi hyödyllisempää pohtia muita institutionaalisia tekijöitä näiden ryhmien heikon työllisyyden potentiaalisina selittäjinä. Näistä ehkä päällimmäisinä lasten kotihoidon tuki ja työttömyyseläkeputki. Ei tietenkään ole poissuljettua, että ikääntyvien miesten osalta monilla palkka ylittää rajatuottavuuden. Ei toisaalta ole selvää, miksi tämä on ongelma vain Suomessa. Evidenssiä tästäkin olisi hyvä olla.
Suomen julkisen talouden tilanne kohenisi, jos työllisyysaste nousisi merkittävästi. Useassa ryhmässä tähän pitäisi olla edellytyksiä, koska työllisyys on vertailumaihin nähden alemmalla tasolla. On kuitenkin harkittava tarkkaan, miten työllisyysasteita saadaan nostettua. Viime vuosien palkkaero- ja työllisyyskehitys rikkaissa maissa ei kuitenkaan minusta anna vahvoja syitä uskoa palkkaerojen kasvun selittävän työllisyysasteen muutoksia.
Blogi
Julkiset palvelut ja paikallinen julkistalous
Tiedote
julkinen talous
politiikkatoimenpiteet
tuloerot
tulonjako
työllisyys
työn tarjonta
