Turvepeltoa omistavat kotitaloudet ja päästöjen hinnoittelu

Turvepeltojen omistajilla ratkaiseva asema ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamisessa

Suon kuivaaminen on ollut historiallisesti varteenotettava vaihtoehto hankkia uutta maatalousmaata niin Jussi Koskelalle kuin muille suomalaisille maanviljelijöille. Noin kymmenesosa Suomen viljelysalasta onkin turvepeltoa.

Nykyään turvepeltojen tiedetään olevan merkittävä päästölähde, sillä turvepeltoja ojitettaessa soihin varastoitunutta hiiltä vapautuu hiilidioksidipäästöinä ilmaan. Päästövähennystavoitteiden lisäksi turvepeltojen veden pinnan nostamiseen ja muuhun ennallistamiseen ohjaa luonnon monimuotoisuutta koskeva sääntely.

Ennallistamis- ja päästövähennystavoitteiden saavuttaminen voi vaatia turvepelloille kohdistettuja politiikkatoimia, joten VATT Datahuoneessa on tarkasteltu turvepeltoa omistavia kotitalouksia Suomessa. Turvepeltojen omistuksen selvittämiseksi luotiin aineisto, jossa Tilastokeskuksen rekisteriaineistoihin yhdistettiin maaperää ja maankäyttöä koskevaa paikkatietoa¹. Yritykset ja kuolinpesät on jätetty tarkastelun ulkopuolelle, joten yhtiöitetyt maatilayritykset rajautuvat aineistosta pois. Päätoimisina maatalouden harjoittajina toimivat maatalousyrittäjät ovat aineistossa mukana².

Turvepeltokysymys koskettaa tuhansia erityisesti maaseudulla asuvia maanomistajia

VATT Datahuoneella luotu aineisto sisältää yli 30 000 turvepeltoa omistavaa kotitaloutta³. Turvepelloista 82 prosenttia on näiden kotitalouksien omistuksessa⁴. Valtaosa (80 %) turvepeltoa omistavista kotitalouksista asuu maaseudulla ja noin kolmannes kotitalouksista on maa- ja metsätalousyrittäjiä. Turvepeltoa omistavista kotitalouksista 41 prosenttia on sellaisia, joissa asuu vähintään yksi 65 vuotta täyttänyt henkilö. Nämä kotitaloudet ovat esimerkiksi entisiä maanviljelijöitä, joilta vuokrattuja peltoja muut kotitaloudet viljelevät.

Turvepeltojen omistus on jakautunut maantieteellisesti epätasaisesti (kuvio 1). Turvepeltoa omistavia kotitalouksia on lukumäärällisesti eniten Pohjois- ja Etelä-Pohjanmaalla. Hehtaarimääräisesti eniten turvepeltoa on pohjois- ja keskipohjanmaalaisilla kotitalouksilla. Turvepeltojen osuus kotitalouksien pelloista on suurin Lapissa, jossa kotitalouden pelloista turvepeltoja on keskimäärin yli puolet (56 %). Turvepeltoa omistavilla kotitalouksilla on Suomessa turvepeltoa keskimäärin kuusi hehtaaria ja turvepeltojen osuus on keskimäärin 34 prosenttia omistetusta peltoalasta. Maa- ja metsätalousyrittäjillä on turvepeltoa keskimäärin hehtaarimääräisesti enemmän (10 ha), mutta peltoalaan suhteutettuna vähemmän (25 %).

Kuvio 1. Maakunnittain turvepeltoa omistavien kotitalouksien (a) lukumäärä, (b) keskimääräiset turvepeltohehtaarit ja (c) turvepeltojen keskiarvo-osuus kotitalouden kaikista pelloista.

Kun turvepeltojen omistusta tarkastellaan tulokymmenyksittäin, havaitaan että turvepeltoa omistavat kotitaloudet ovat keskimäärin parempituloisia kuin koko väestö. Koko väestössä kuhunkin tulokymmenykseen kuuluu kymmenen prosenttia kotitalouksista. Turvepeltoa omistavista kotitalouksista 15 prosenttia kuuluu väestön ylimpään tulokymmenykseen ja 65 prosenttia kuuluu väestön paremmin ansaitsevaan puolikkaaseen (kuvio 2). Väestön parempituloisempaan puolikkaaseen kuuluvat turvepellonomistajat omistavat 70 prosenttia kaikista tarkastelluista turvepelloista ja ylin tulokymmenys omistaa yksinään 20 prosenttia tarkastelluista turvepelloista. Turvepeltojen osuus kotitalouden pelloista on suurin kaikkein pienimmissä tulokymmenyksissä, sillä korkeimpiin tulokymmenyksiin kuuluvat turvepellonomistajat omistavat suhteellisesti enemmän kivennäispeltoja.

Kuvio 2. (a) Turvepeltoa omistavien kotitalouksien lukumäärä ja (b) yhteenlasketut turvepeltohehtaarit tulokymmenyksittäin.

Päästöjen yhteiskunnallisen haitan maksaminen tulisi turvepellonomistajille kalliiksi

Saastuttaja maksaa -periaate tarkoittaa sitä, että päästöjen tuottaja maksaa tuottamistaan päästöistä aiheutuvat kustannukset. Euroopan unionin päästökauppajärjestelmät sekä liikennepolttoaineiden hiilidioksidivero ovat esimerkkejä tämän periaatteen noudattamisesta ja edellinen Euroopan komissio on selvittänyt vastaavien ohjauskeinojen mahdollisuuksia myös turvepelloilla. VATT Datahuoneen aineistolla voidaan arvioida turvepeltojen päästöjen kustannuksia turvepeltoa omistaville kotitalouksille, kun turvepelloille on asetettu teoreettinen hiilivero. Analyysissä turvepeltojen laskennalliset päästöt on kerrottu hiiliveron tasolla ja jaettu kotitalouden yhteenlasketuilla veronalaisilla tuloilla. Tarkastelu ei huomio käyttäytymisjoustoja, eli sitä, että turvepellonomistajat voisivat muuttaa käyttäytymistään välttääkseen hiiliveron.

Tulokset osoittavat, että turvepeltojen päästöistä maksaminen olisi suomalaisille turvepellonomistajille merkittävä menoerä. Hiilidioksidipäästöistä pitkällä aikavälillä aiheutuvan yhteiskunnallisen haitan on arvioitu olevan vähintään 40 dollaria per hiilidioksiditonni (noin 35 euroa). Yhden turvepeltohehtaarin on taas arvioitu aiheuttavan vuodessa vajaa 30 tonnin päästöt. Mikäli turvepelloille asetettaisiin esimerkiksi 40 €/t Co2-ekv⁵ hiilivero, sekä pieni- että keskituloiset turvepellonomistajat maksaisivat turvepeltojen päästöistä keskimäärin yli kymmenen prosenttia tuloistaan (kuvio 3a). Tulosten perusteella turvepelloille sovellettava hiilivero olisi Suomessa regressiivinen eli pienituloiset maksaisivat sitä suurituloisia suuremman osan tuloistaan. Lisäksi maa- ja metsätalousyrittäjät maksaisivat hiiliveroa muita turvepellonomistajia suhteellisesti enemmän (kuvio 3b).

Kuvio 3. (a) Hiiliveron keskimääräinen prosenttiosuus tuloista eri hiiliveron tasoilla kaikille turvepellonomistajille ja (b) hiiliveron 10 €/t Co2-ekv keskimääräinen prosenttiosuus tuloista eriteltynä maa- ja metsätalousyrittäjiin ja muihin turvepellonomistajiin. Ensimmäinen tulokymmenys puuttuu kuvasta, sillä siellä on poikkeavia havaintoja, jotka nostavat keskiarvot hyvin korkeiksi. Ensimmäisessä tulokymmenyksessä 10 €/t Co2-ekv hiilivero olisi keskimäärin 765 prosenttia (mediaani 10 %) kotitalouden tuloista.

Kotitalouksien polttoainekuluja arvioitaessa kymmenen prosentin osuutta tuloista on pidetty liikenneköyhyyden raja-arvona. Kuviossa 4 on havainnollistettu eri hiiliverotasoilla, kuinka moni turvepeltoa omistava kotitalous maksaisi turvepeltojen päästöistä yli kymmenen prosenttia tuloistaan. Mikäli päästöjen hinta olisi 40 €/t Co2-ekv, kolmessa matalimmassa tulokymmenyksessä yli puolet turvepellonomistajista maksaisi hiiliveroa yli kymmenesosan tuloistaan ja Suomessa olisi yhteensä yli 10 000 kotitaloutta, jotka maksaisivat turvepeltojen päästöistä yli kymmenen prosenttia tuloistaan (kuvio 4). Euroopan unionin päästökaupan (ETS1) viimeaikaisilla päästöjen hinnoilla (yli 70 euroa) turvepeltoa omistavista kotitalouksista liki joka toinen (47 %) maksaisi turvepeltojen hiiliveroa yli kymmenen prosenttia tuloistaan. Mikäli turvepeltojen päästöille asetettaisiin selkeästi hiilen yhteiskunnallista hintaa matalampi kymmenen euron hinta, hiiliveroa yli kymmenen prosenttia tuloistaan maksavien turvepellonomistajien joukko kutistuisi alle kahteen tuhanteen kotitalouteen.

Kuvio 4. Turvepeltoa omistavat kotitaloudet, joilla turvepeltojen hiilivero olisi yli kymmenen prosenttia tuloista eri hiiliveron tasoilla (a) prosenttiosuutena turvepeltoa omistavista kotitalouksista tulokymmenyksittäin ja (b) lukumäärittäin.

Päästöjen hinnoittelu on nähty taloustieteessä optimaalisena tapana vähentää päästöjä, sillä tällöin korjataan vinossa olevaa järjestelmää, jossa päästöjen tuottajan ei tarvitse huomioida päästöjen aiheuttamaa haittaa päätöksenteossaan. Taloustieteelle tyypillinen yhteiskunnallisen optimin etsiminen voi jättää varjoonsa ilmastopolitiikan kustannuksia maksavat ryhmät, mikä taas voi tehdä toimenpiteistä poliittisesti mahdottomia. Hiilen hinnoittelun rinnalle onkin ehdotettu “toisiksi parhaita” ohjauskeinoja, joita voisivat turvepeltojen tapauksessa olla esimerkiksi rahalliset tuet, huuto- ja tarjouskaupat sekä vapaaehtoisille hiilimarkkinoille osallistuminen.

________

¹ Paikkatietoaineistojen ja rekisteriaineistojen yhdistämiseen hyödynnettiin Maanmittauslaitoksen kiinteistörekisterikarttaa ja Verottajan kiinteistöverorekisteriä. Vastaavaa lähestymistapaa on hyödynnetty VATT Datahuoneella aikaisemmin yksityisomistettujen metsien hiilivaraston ja hiilinielujen tarkastelemiseksi. Aineistossa turvepelloksi on määritelty maatalousmaa, jonka maannos on Histosol ja pintamaalajina ohut tai paksu turve. Turvepeltojen omistukset summattiin kotitalouksien tasolle ja kotitalouden turvepelloille laskettiin päästöarvio kasvihuonekaasuinventaarion tietoihin perustuen.

² Maa- ja metsätalousyrittäjiksi määritellään asuntokunnat, joihin kuului vuonna 2021 vähintään yksi henkilö, jonka sosioekonominen asema oli maa- ja metsätalousyrittäjä FOLK-henkilöaineiston perustietomoduulissa.

³ Aineiston havaintoyksikkö on asuntokunta, joka vastaa usein käytännössä kotitaloutta. Asuntokuntien tiedot ovat vuodelta 2021. Turvepellonomistajia ovat asuntokunnat, joilla on vähintään 0,3 hehtaaria turvepeltoa.

⁴ Tarkastelun ulkopuolelle jäävät kuolinpesät (henkilöt ja y-tunnukset) omistavat viisi prosenttia turvepelloista ja muut y-tunnukset kymmenen prosenttia. Loput turvepelloista kuuluu henkilöomistajille, jotka eivät olleet tarkasteluhetkellä Suomen väestössä tai jotka eivät yhdistyneet yhteenkään asuntokuntaan.

⁵ Turvepeltojen päästöarvio sisältää kasvihuonekaasuinventaariossa raportoidut hiili-, metaani ja dityppioksidipäästöt, jotka on muutettu hiilidioksidiekvivalenteiksi kasvihuonekaasuinventaariossa ja IPCC:n raporteissa käytetyillä kertoimilla.

________

Lähteet

Bognar, J., Springer, K., Nesbit, M., Nadeu, E., Hiller, N., van Dijk, R., Lam, L., Forestier, O., Finesso, A., Bolscher, H., Jakob, M., Tarpey, J., McDonald, H., Zakkor, P., & Heller, C. (2023). Pricing agricultural emissions and rewarding climate action in the agri-food value chain. Trinomics.

von Dulong, A., Gard-Murray, A., Hagen, A., Jaakkola, N., & Sen, S. (2023). Stranded assets: Research gaps and implications for climate policy. Review of Environmental Economics and Policy, 17(1), 161-169.

Euroopan parlamentti ja neuvosto. (2024). Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2024/1991, annettu 24 päivänä kesäkuuta 2024, luonnon ennallistamisesta ja asetuksen (EU) 2022/869 muuttamisesta. Euroopan unionin virallinen lehti.

Jaakkola, N. (2024). Hiilen hinnoittelun talous ja politiikka. Vihreä kasvu, 97.

Tilastokeskus. (2023). Greenhouse gas emissions in Finland 1990 to 2021, National Inventory Report under the UNFCCC Submission to the European Union. https://unfccc.int/ghg-inventories-annex-i-parties/2023.

Tol, R. S. J. (2023). Social cost of carbon estimates have increased over time. Nature Climate Change. 13, 532–536.