Ihmiset saavat asua missä haluavat

29.5.2015 Blogi Janne Tukiainen Tuukka Saarimaa

VATT:n tutkimus verotuksen ja kuntien valtionosuuksien aiheuttamista muuttokannustimista on herättänyt vilkasta keskustelua. Keskustelusta syntyy sellainen kuva, että VATT haluaisi jotenkin pakottaa ihmisiä kasvukeskuksiin ja että tämä olisi taloudellisesti järkevää.

Tämä ei pidä paikkaansa. Tutkimuksen ja yleisemminkin taloustieteen lähtökohta on se, että ihmiset itse tietävät mikä heille on parasta, eivät poliitikot. On varmasti paljon ihmisiä, joita suuretkaan rahasummat eivät saisi muuttamaan pois rakkaalta kotiseudultaan. Mutta yhtä varmasti on ihmisiä joiden muuttopäätökseen alueelliset erot palkkatasossa ja asumiskustannuksissa vaikuttavat.

Valtion verotus jo itsessään kannustaa asumaan alueella, jossa palkka- ja kustannustaso ovat alhaisia. Otetaan esimerkiksi Liisa. Hän saisi toisesta ihan yhtä kivasta kunnasta työpaikan, jossa hänen bruttopalkkansa nousisi 800 euroa. Asuminen olisi kuitenkin uudella alueella 600 euroa kalliimpaa. Verotus vie Liisan palkasta 300 euroa. Liisa ei muuta, koska hänen nettotulonsa kasvaisivat vain 500 euroa, mutta asumiskulut 600 euroa. Yhteiskunnalle Liisan päätös on huono, koska kaikki kansalaiset olisivat hyötyneet 300 euron kasvusta verokertymään. Muut olisivat voineet siis vaikka maksaa Liisalle 150 euroa muutosta ja silti alentaa omaa verotustaan jäljelle jäävällä 150 eurolla. Kaikki olisivat hyötyneet, niin Liisa kuin muutkin kansalaiset.

VATT:n tutkimus osoittaa, että alueelliset eli työntekijöiden ominaisuuksista riippumattomat tuottavuuserot ovat Suomessa merkittäviä. Tästä seuraa, että valtionverotuksella todella voi olla esimerkin kaltaisia kannustinvaikutuksia ihmisten asuinpaikkavalintoihin.

Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin näkökulmasta ihmisiä ei pitäisi erityisesti kannustaa asumaan missään. Koska valtionverotus pelkällä olemassaolollaan kannustaa asumaan alhaisen tuottavuuden alueilla, kuntien valtionosuuksilla pitäisi korjata tätä vääristymää. Jos alueellisia tulonsiirtoja tehdään valtionosuuksien avulla, suunta pitäisikin olla tuottamattomilta alueilta tuottaville.

Valtionosuuksien ohjaaminen tuottaville alueille ei tarkoita sitä, että rahaa pitäisi siirtää köyhiltä ihmisiltä rikkaille. Ongelma koskee nimittäin vain alueen ominaisuuksiin, kuten syrjäisyysmittareihin perustuvia valtionosuuseriä. Valtionosuuksia voidaan toki käyttää myös tulonjakopyrkimysten saavuttamiseen. Tällöin niiden pitää perustua ihmisten, ei alueiden ominaisuuksiin. Sairaita, vanhoja tai työttömiä voidaan tukea, mutta tuen tulee perustua siihen, kuinka paljon tuettavan väestöryhmän jäseniä alueella asuu, ei alueen yleiseen tulotasoon. Suurelta osin valtionosuusjärjestelmä näin tekeekin.

VATT:in tutkimuksen toinen tulos oli, että nykyiset alueperusteiset valtionosuudet toimivat juuri päinvastoin kuin niiden pitäisi. Korjaamisen sijasta ne entisestään vahvistavat verotuksen aiheuttamaa vääristymää muuttopäätöksiin. Ihmisiä kannustetaan siis sekä verotuksen että valtionosuuksien avulla asumaan alhaisen tuottavuuden alueella.

VATT:n tutkimusta kritisoitiin myös siitä, että laskelmissa otettiin huomioon vain valtionverotus eikä eroja kunnallisveroasteissa. Valtionosuusjärjestelmän ei tulekaan huomioida eroja kunnallisveroasteissa, koska niillä ei ole samanlaisia kannustinvaikutuksia kuin valtionverotuksella. Tämä johtuu siitä, että kunnallisvero käytetään siellä missä se peritäänkin.

Jos korkeampi kunnallisveroaste johtuu paremmista palveluista, verotus tekee alueesta vähemmän houkuttelevan, mutta palvelut vastaavasti houkuttelevamman. Toinen syy kunnallisveroasteen eroihin voi olla se, että palveluiden tuottaminen on toisissa kunnissa kalliimpaa kuin toisissa. Tässä tapauksessa veroerot kannustavat ihmisiä täsmälleen oikein ottamaan asuinpaikkavalinnassaan huomioon kaiken muun lisäksi paikallisen kustannustason. Kunnan korkea veroprosentti voi johtua myös siitä, että kunnan asukkaiden ansaintakyky on alhainen. Tutkimuksessa ansaintakyvyllä tarkoitetaan palkansaajan alueesta riippumatonta tuottavuutta. Alhainen ansaintakyvyn ihmiset tienaisivat huonosti kaikkialla eli he ovat huono-osaisia. Tässä tilanteessa yksilökohtaisia valtionosuuseriä tulee kohdentaa näille alueille.

Tutkimusta moitittiin myös siksi, että siinä ei otettu huomioon valtion työpaikkojen alueellista jakaumaa. VATT:n tuottavuuslaskelmissa kuitenkin huomioitiin toimialarakenteen alueelliset erot, mukaan lukien erot valtion työpaikoissa. Lisäksi on syytä huomata, että seutukuntien väliset erot valtion työpaikkaosuudessa ovat melko pieniä. Esimerkiksi Helsingin seutukunnassa valtion työpaikkojen osuus kaikista työpaikoista vuonna 2012 oli 7,4 % ja vaikkapa sanomalehti Karjalaisen kotiseudulla Joensuun seutukunnassa 7,1 %.

Mitä tapahtuisi, jos valtionosuusjärjestelmä muutettaisiin sellaiseksi, että se korjaisi verotuksen aiheuttaman vääristymän asuinpaikan valintaan? Vuosien kuluessa jonkin verran nykyistä enemmän ihmisiä muuttaisi kasvukeskuksiin. Kotiseuturakkaat jäisivät kotiseudulleen, liikkuvaiset liikkuisivat vähän enemmän. Jos kotiseuturakkaat ovat huono-osaisia, he saisivat yhä enemmän valtionosuuksia kuin muut, mutta vain, jos he ovat huono-osaisia. Suomalaiset olisivat keskimäärin tuottavampia, joten samat julkiset palvelut voitaisiin tuottaa alemmalla veroasteella. Silti kaikki asuisivat juuri siellä missä haluavatkin.

Lue lisää:

Hyvän valtionosuusjärjestelmän periaatteet, VATT Julkaisut 70, Helsinki 2015

Janne Tukiainen Tuukka Saarimaa

Blogi Julkiset palvelut ja paikallinen julkistalous Tiedote aluekehitys aluepolitiikka asuminen kannustimet kotitaloudet kunnat kustannus-vaikuttavuusanalyysi muuttoliike ohjauskeinot politiikkatoimenpiteet tuottavuus valtionosuusjärjestelmä verotus